Fysiikassa työ merkitsee vastuksen voittamista (esim. painovoimaa vastaan). Tietotyöläisen työ puolestaan vaatii psykologisia ponnisteluja, jotta työ saadaan tehdyksi. Näiden ponnistelujen avuksi tarvitsemme  mielen työkaluja, jotta  abstrakti työmme näyttäytyisi ja saisimme siitä tiukan otteen. Meidän tulisi kontrolloida työtä eikä päinvastoin.

Nykytyö näyttäytyy valitettavan monesti kokemuksena keskeneräisyydestä. Siitä ettei ehdi tekemään kaikkea. Työ tuo mukanaan datasumua ja tulostavoitteiden aiheuttamaa ahdistusta – jopa pelkoa uupumisesta. Tulevaisuudenkin työssä ihmisen keskeinen tehtäväksi jää  ajattelu, koska robotit pitävät huolen työn suorittavasta puolesta. Toisin sanoen tietotyöläisen tuloksellisuus perustuu siihen, kuinka hyvä hän on ajattelemaan ja kontrolloimaan omaa mieltään.

Monen työntekijän kohdalla ajatustyötä kuitenkin hankaloittavat keskeytykset, tietotulva, samanaikaiset työtehtävät ja tekemättömät työt, aikapaine sekä levon  puute. Lisäksi työtä on melko vaikea mitata. Ajattelun tapojen ohella myös työtapojen on todettu vaikuttavan työn tehokkuuteen. Jostain syystä ajattelun ja työnteon taitoja ei silti tunnuta opetettavan missään. Onko sinulle opetettu keskeytyksien hallinta tai keskittymiskyvyn harjoittamista, ajanhallintaa tai palaverimenetelmiä. Mielestäni tietotyöläiset hallitsevat kyllä substanssin, mutta eivät välttämättä sitä miten itse työtä tulisi tehdä.

Suomalaiset ovat aina luottaneet “työ tekijäänsä opettaa” ja “näin on aina tehty” -malleihin.

Kääntäen. Entä jos työ ei opetakaan meille mitään? Entä jos nykytyö vie meidät täysin väärille jäljille eivätkä aivomme kerta kaikkiaan pysy mukana kiihtyvässä teknologisessa kehityksessä? Monilla työpaikoilla työn tekemistä kuvaavat samat sanat: kiire, keskeytykset, turhat ja (tylsät) kokoukset, multitaskaaminen, sählääminen ja stressi. Aivan kuin me tietotyöläiset tekisimme kaikki samaa työtä.

Entä jos me keitymme omaan stressiimme elävältä? Mitä sitten? Kuka tekee työmme?